Kaukana poissa

Sunday, June 11, 2006

Matkalla Mosambikiin

Olemme onnellisesti Johannesburgissa, maan rikkaimmassa ja koko Afrikan toiseksi vaarallisimmassa kaupungissa (keskimäärin 10 murhaa ja 140 ryöstöä päivässä). Kaikki paha mitä kerrotaan ei kuitenkaan ole totta: heti saavuttuamme meitä autettiin soittamaan kyyti hostellille ja illallistettuamme China Townissa ravintolan omistaja ajoi meidät ilmaiseksi takaisin majapaikkaamme. Tänään olemme tutustuneet Apartheid-museoon ja ihmetelleet East Gaten suurensuurta ostoskeskusta. Nyt vietämme rauhallista iltaa Brown Sugar Backpackersillä.

Kaupunki on vaikuttanut melko surulliselta ja ränsistyneeltä, eikä talven tuoma kuollut luonto ainakaan paranna asiaa. Keskustassa ei voi rikollisuuden takia kävella ollenkaan ja muuallakin se on kyseenalaista, joten Namibia tuntuu Johannesburgiin verrattaessa turvalliselta lintukodolta. Lisäksi liikkuminen täällä paikasta toiseen on melkoinen ongelma, sillä taksimatka maksaa helposti 100 randia (vertailun vuoksi: Windhoekissa kaikkialle pääsee kuudella randilla).

Ennen lähtöämme kampukselta professorini Mchombu kutsui minut, Marin ja Jaakon kanssaan drinkeille viinibaariin ja keskustelimme henkevästi Suomen ja Namibian välisen opiskelijavaihdon onnistuneisuudesta. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että kivaa on ollut ja että yhteistyön olemassaolo on hyvä asia. Tänä keväänä Oulun yliopistossa oli 5 opiskelijaa UNAMilta, ja toivottavasti jatkoa seuraa.

Huomenna minun, Marin ja Iwanin matka jatkuu Maputoon, jossa olemme perillä tiistaina aamulla. Ohjelmassa tulee olemaan rannalla makoilua sekä rentoutumista. Ainoat haasteemme ovat enää saada viisumi rajalta sekä oppia puhumaan sujuvaa portugalia!

Sunday, June 04, 2006

Matkustelun riemua

Selvisimme etelänmatkasta hengissä ja hyvinvoivina, pienistä vesiesteistä ja pakkasesta huolimatta. Olimme vuokranneet halvimman mahdollisen auton, pikkuisen Wolkswagenin, joka sai pian kutsumanimekseen Chico. Tiet olivat ajoittain aika huonossa kunnossa, ja niinpä säästäväisyytemme kostautui heti alkumatkasta kun olimme palaamassa eräältä näköalapaikalta Fish River Canyonilla. Chico juuttui soraiseen ylämäkeen keskellä ei-mitään, takana oli umpikuja, aurinko laskemassa, puhelimissa ei ollut kenttää ja lähimpään ihmisasumukseen matkaa kymmeniä kilometrejä. Päättelimme kuitenkin, että koska roomalaisetkin rakensivat tiensä käsin, mikään ei estä meitä tekemästä samoin. Litteistä kivistä ei ollut kanjonin läheisyydessä pulaa, ja niinpä saimme käsivoimin aikaiseksi kohtuulliset ajoradat joita pitkin pikku Chico saatiin kaasutettua eteenpäin. Ja matka jatkuu…

Teltassa nukkuminen oli hieman hyisevää puuhaa useista vaatekerroksista huolimatta, mutta toisena aamuna pääsimme lämmittämään jäätyneitä jäseniämme Ai-Aisin kuumiin lähteisiin. Tämän jälkeen lähdimme jälleen tien päälle kohti Etelä-Afrikan rajaa Orange Riverille, josta tarkoituksenamme oli oikaista Lüderitziin. Maisemat olivat hyvin kauniit ja ajelimme kaikessa rauhassa lähes koko iltapäivän väistellen vuohia ja sortumia, kunnes eräs mies pysäytti meidät ja kertoi veden pyyhkineen koko tien pois muutaman kilometrin päässä. Meidän ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin, mutta samainen mies onneksi neuvoi meille kaiken valtakunnan kartoille tuntemattoman oikotien, jota pitkin yritimme ehtiä ennen pimeää takaisin ihmisten ilmoille. Lopulta löysimme päätien ja sen varrelta lähes aution leirintäalueen, joka kuitenkin kelpasi meille.

Seuraavana päivänä lähdimme toista reittiä pitkin jälleen rannikkoa kohti, ja hieman Ausin ulkopuolella poikkesimme matkaopaskirjan neuvomalle villihevosten juomapisteelle. Osuimme paikalle hyvään aikaan ja näimme usean kymmenen yksilön lauman. Näiden hevosten alkuperää ei ole varmuudella pystytty selvittämään, mutta todennäköisesti ne ovat aikanaan saksalaisilta karanneiden hevosten jälkeläisiä. Kyseessä on yksi viimeisistä villihevospopulaatioista koko maailmassa.

Lüderitziin saavuttuamme päätimme ensin käydä katsastamassa flamingojen toivossa Diaz Pointin, joka sijaitsee hieman kaupungin ulkopuolella. Matkalle sinne vesi oli jälleen meitä vastaan, sillä meri oli päättänyt laajentaa itseään kulkemaan tien poikki hieman polvenkorkuista syvempänä. Tämä ei toki pysäyttänyt meitä, vaan jätimme Chicon rannalle, käärimme housunlahkeemme ja jatkoimme matkaa jalan. Löysimme rannalta kuitenkin vain tuntemattomasta syystä kuolleita hylkeenpoikasia. Itse Lüderitz oli viehättävä joskin melko saksalaistyylinen rannikkokaupunki, ja tapasimme siellä myös Janin ja Jaakon jotka olivat päättäneet tavoittaa meidän kanssamme samat nähtävyydet liftaten. Hyvin oli taittunut matka myös peukalokyydillä.

Eniten meitä kiinnosti kuitenkin aavekaupunki Kolmanskop aavikon keskellä, Lüderitzin lähellä, joka perustettiin timanttibuumin aikaan 1900-luvun alussa. Kaupungista tuli nopeasti vauras, ja ylellisyyksistä ei ollut pulaa. Vierailimme muun muassa autioituneissa keilahallissa, kasinossa ja jäätehtaassa. Kaupungin halkaisi myös hellyyttävä ”taksi”, muutaman vaunun juna jolla hienot rouvat pääsivät taloistaan keskustaan ostoksille. Kaupunki kuitenkin autioitui täysin kun timanttivarannot alkoivat ehtyä, ja nykyään hiekka on vallannut suurimman osan taloista.

Viimeisenä kohteenamme olivat Sossusvlein dyynit. Perille pääsi vain nelivetoisilla autoilla, joten pääsimme mekin liftaamaan viimeiset kilometrit. Jälleen pakko myöntää, dyyneillä kiipeileminen käy todellakin työstä! Hiekka upottaa joka askeleella armoa antamatta, mutta näköala dyynin huipulta oli kiipeämisen arvoista. Kuvia löytyy tutusta osoitteesta http://irc-galleria.net/view.php?nick=kaukanapoissa

Takaisin kampuksella oli aika sanoa hyvästit ruotsalaisille ystävillemme Kristinille ja Thereselle, jotka lensivät takaisin kotiin saatuaan kenttätutkimuksensa valmiiksi. He olivat kuitenkin maksaneet etukäteen vuokraa asunnostaan kesäkuun loppuun saakka, joten minä ja Iwan käytimme hyväksi tilaisuutta kohentaa elintasoamme ja muutimme ruotsalaisten luksusasuntoon kampuksella. Nyt meillä on oma keittiö ja kylpyhuone sekä suihku, josta tulee lämmintä vettä! Puhumattakaan kunnollisista patjoista, inhimillisestä sisälämpötilasta sekä muista pikku ylellisyyksistä.

Joka tapauksessa meidän olisi ollut pakko muuttaa pois vanhoista huoneistamme viimeistään 17.6, jolloin kaikki tavalliset huoneet kampuksella valjastetaan majoittamaan urheilijoita. Tieto tästä tulevasta häädöstä saapui meille täytenä yllätyksenä, sillä olimme mekin maksaneet vuokraa heinäkuuhun asti. Ilman ruotsalaisia olisimme siis joutuneet kodittomiksi, joten kaikki kiitos ja kunnia rakkaalle naapurimaallemme. Kauaa emme kuitenkaan tästäkään asunnosta ehdi nauttimaan, sillä päätimme käyttää osan jäljellä olevasta ajastamme tutustuaksemme myös Afrikan itärannikkoon ja ostimme bussiliput Johannesburgin kautta Maputoon. Yhteen suuntaan matka kestää 48 tuntia, joten istumalihakset saavat jälleen vahvistusta!

Tuesday, May 23, 2006

Se on loppu nyt!

Nimittäin lämpö ja aurinko! Namibiaan on saapunut ennätyksellisen kylmä talvi, ja koska kukaan meistä ei ole älynnyt ottaa mukaan tarpeeksi lämpimiä vaatteita, olemme saaneet palella, palella ja palella. Öisin lämpötila laskee ulkona nollaan, ja koska kampuksella ei ole minkäänlaisia lämmityslaitteita, lämpötila sisällä minun huoneessani on hekumaalliset 13 astetta. Ei enää paljon naurata aamuisin kun ryömii makuupussistaan ulos! Jos asian haluaa nähdä positiivisesti, voisi sanoa, että tämäkin kokemus varmasti tekee meistä entistä vahvempia, ja ainakaan jääkaapin puuttuminen ei enää haittaa.

Ikävästä ilmastonmuutoksesta huolimatta olemme viimeisen puolentoista viikon ajan saaneet nauttia Windhoekin kansainvälisestä elokuvafestivaalista. Olemme nähneet muun muassa hienoja afrikkalaisia dokumenttielokuvia kuten Dune ja Mother´s House, sekä muita mielenkiintoisia pätkiä ympäri maailmaa. Suomesta oltiin tuotu Gourmet Club, jonka jälkeen Suomen lähetystö tarjosi Warehouse Theatrella ruisleipää, karjalanpiirakoita ja simaa. Hyvin näytti maistuvan! Tämän jälkeen näytettiin vielä venäläinen elokuva Kukushka, jossa toista miespääosaa esitti Ville Haapasalo. Elokuva itsessäänkin oli mielestäni loistava. Muita erityisen hyviä esityksiä olivat esimerkiksi Turtles can fly (Iran/Irak), Little big girl (Tanska/Ruotsi) sekä Sophie Scholl (Saksa).

Ilmassa on jälleen lähdön tunnelmaa, sillä tänään alkaa viikon mittainen lukuloma ennen loppukokeita, ja emme millään malta jäädä Windhoekiin tappamaan aikaa. Sen sijaan minä, Mari, Sonja ja Iwan vuokrasimme auton ja lähdemme iltapäivällä viikon mittaiselle road tripille Namibian eteläosiin Fish River Canyonille, Lüderitziin sekä Sossusvleihin. Saa nähdä miten vasemmanpuoleisessa liikenteessä ajaminen ottaa sujuakseen, ja selviämmekö entistä kylmemmässä ilmastossa telttailusta.

Maanantaina jouduin lausumaan UNAMin kuorolle viimeisen konsertin jälkeen haikeat hyvästit, sillä harjoitukset ovat tauolla seuraavaan lukukauteen saakka. Kuoroa tulee ehdottomasti ikävä, samoin kuin afrikkalaisen tanssin kurssia, jonka loppukokeet olivat jo viime perjantaina. Paikalla oli pelottava nelihenkinen jury meitä arvioimassa, ja tunnelma oli kuin Idols-finaalissa. Tuloksia odotellaan vielä…

Kaiken kaikkiaan opiskelut ovat nyt aivan loppusuoralla, sillä jäljellä ovat ainoastaan kurssien loppukokeet. Kaikki tähänastiset suoritukset on arvioitu ja näyttäisi siltä, että olen selvinnyt ihan hyvillä arvosanoilla. Aikaa paluulentoihin on kuitenkin vielä reilu kuukausi, joten ehtiihän tässä vielä vaikka mitä, kuten palelemaan lisää!

Monday, May 08, 2006

Suurkaupungin ihmeitä

Huh huh mikä viikko

Huh huh mikä viikko! Kapkaupunki oli mahtava elämys, ehdottomasti paikka jossa kannattaa elämänsä aikana käydä. Kaupunkia ei suotta ole sanottu yhdeksi maailman kauneimmiksi, ja sen sivukaduilta löytyi monia persoonallisia kauppoja, ravintoloita ja baareja. Keskustassa rikkaiden ja köyhien välinen ero oli kaikkein silmiinpistävin, kun katulapset kerjäsivät rahaa huippuluokan bisnesrakennusten kupeessa.

Opiskelijabudjetilla liikuttaessa minä, Jan, Jaakko, Mari, Therese ja Kristin olimme valinneet halvimman mahdollisen bussiyhtiön, ja säästämämme rahasumma oli suoraan verrannollinen bussin jousitusten rappeutumisen asteeseen. Koko kaksikymmentäkaksituntinen ajomatka oli täten yhtä hytkymistä ja pomppimista, ja lisäksi bussin lämmityslaitteet olivat rikki, joten yöllä saimme palella kunnolla. Perille ja takaisin kuitenkin päästiin turvallisesti, lihakset jumissa ja hieman väsymystä silmäkulmissa.

Majoituimme Long Street Backpackers – nimisessä hostellissa, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Henkilökunta oli ystävällistä ja ilmapiiri rento, joten viihdyimme erinomaisesti. Koska kaupungin yöelämä keskittyy pitkälti juuri Long Streetille, majapaikastamme oli aina lyhyt matka sinne, missä tapahtui. Eräästä irkkupubista löysimme norjalaiset vaihto-opiskelijat Lisen ja Jan Magnuksen, jotka olimme aiemmin tavanneet Windhoekissa. Yhdessä vietimme rattoisan viikon.

Koska Atlantin vesi on jo melko kylmää tähän aikaan vuodesta, matkustimme sunnuntaina lähijunalla Simon´sTowniin Intian valtameren rannalle. Löysimme mukavan pienen poukaman jossa tarkeni ruskettaa itseään ja nauroimme hassuille pingviineille, joita oli alueella paljon. Keskustan suosituin ranta on Camps Bay, jossa kaikki rikkaat ja kauniit ihmiset viihtyvät, mutta talvi oli ajanut heidät jo pitkälti sisätiloihin.

Hyvän tuurin ansiosta pääsimme vaijerihissillä Pöytävuorien laelle, sillä kovan tuulen takia hissi oli suurimman osan aikaa suljettu. Näköalat olivat huimat ja vuoren kasvillisuus kuulemma ainutlaatuista, mutta mitäpä humanisti siitä ymmärtäisi. Toinen vierailemisen arvoinen kohde oli Robben Island, jossa saimme loistavan matkaoppaan ansiosta tarkan selostuksen saaren historiasta. Aikanaan paikalla on toiminut niin mielisairaala kuin leprapotilaiden karanteenialuekin, ja lopulta saarelle rakennettiin vankila, jossa Nelson Mandela vietti 18 vuotta. Viimeiset vangit vapautettiin saarelta vuonna 1992.

Keskiviikkona vietimme puuhapäivän, jonka aikana ensin ajelimme Hyväntoivonniemelle ja sieltä jatkoimme jaloin niin pitkälle kuin pääsimme. Paikka oli hyvin tuulinen, kuten koko Kapkaupunki yleensäkin, mutta maisemat jälleen upeat. Viimassa reippailu kuitenkin kostautui, ja kolme meistä sai flunssan. Paluumatkalla pysähdyimme maan vanhimmalla viinitilalla, nimeltään Groot Constantia, ja maistelimme laatuviinejä iltaan saakka.

Kampukselle palatessamme saimme kuulla että täällä ovat viikon aikana tunteet käyneet kuumina aamupalan takia. Koska luennoitsijat ovat aiemmin valittaneet oppilaiden väsymyksestä, yliopisto on nyt sisällyttänyt kampuksen huoneiden vuokraan pakollisen aamupalan, mikä on luonnollisesti nostanut vuokraa hieman. Osalla opiskelijoista on ennestään jo vaikeuksia koulumaksujen kanssa, joten pakollinen aamupala ei heidän joukossaan ole herättänyt suurta kannatusta. Nyt yhteisessä kokouksessa opiskelijat olivat päättäneet boikotoida aamupalaa kunnes kaikki halukkaat saavat siitä rahansa takaisin. Asia on vakava, sillä ne opiskelijat, jotka eivät ole pystyneet maksamaan koulumaksujaan, eivät saa osallistua tentteihin ja siten jäävät ilman merkintöjä tältä lukukaudelta. Toivottavasti asiaan kuitenkin saadaan pian kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.

Nyt on edessä jälleen rankka opiskeluputki, joka viikko on luvassa tenttejä ja presentaatioita. Mutta kesäkuun alussa on sentään edessä muutaman viikon loma ennen paluuta Suomeen. Kuulemma kevät on siellä jo pitkällä!

Friday, April 28, 2006

Cape Town, here we come!

Toissaviikko Windhoekissa on ollut hektinen lukuisten kuoroharj

Toissaviikko Windhoekissa on ollut hektinen lukuisten kuoroharjoitusten takia, jotka huipentuivat konserttiin National Theatressa. Katsomo oli täynnä ja laulut ja tanssit sujuivat iloisissa tunnelmissa, oltiinpa ohjelmistoon saatu muilutettua Jaakon ansiosta myös Robotti Ruttunen (suomeksi laulettuna, luonnollisesti). Kuoronjohtajamme Bonnie ihastui kyseiseen lauluun niin kovasti, että se päätettiin myös äänittää kuoron levylle.

Konsertin jälkeisinä päivinä ilmassa oli paljon turhaa julkisuutta, kun ventovieraat ihmiset siellä sun täällä tulivat kehumaan minulle esiintymistämme ja kertoivat muistavansa minut kuorolaisten joukosta. Tämä tunnistus oli kuitenkin ymmärrettävää siitä huolimatta, että kuorossa on yli 60 laulajaa, sillä olin ainoa valkoihoinen. Lisäksi pääsimme esiintymään yliopiston valmistujaisseremoniassa, jossa olivat läsnä myös Namibian entinen presidentti Sam Nujoma sekä nykyinen presidentti Hifikepunye Pohamba.

Kuluvan viikon aikana työtahti opiskeluiden suhteen on kiihtynyt äärimmilleen kaikkien assignementien, ryhmätöiden ja presentaatioiden kaatuessa päälle yhtä aikaa. Tätä kompensoidaksemme ostimme bussiliput Kapkaupunkiin, lähtö on tänään viideltä ja paluu reilun viikon päästä. Ensi viikkoon sisältyy kaksi ylimääräistä pyhäpäivää, joten emme joudu tätä reissua varten uhraamaan montaakaan luentoa.

Heräsimme myös havainnoimaan että maanantainahan on Vappu, mutta taidamme tänä vuonna jäädä ilman simaa ja serpentiinejä. Toivottavasti juhliminen Suomessa hoidetaan kuitenkin huolellisesti ja aurinkoisissa tunnelmissa!

Thursday, April 20, 2006

Leijonanmetsästystä, lähetyssaarnaajia, vesimassoja ja meteoriitteja

Leijonanmetsästystä, lähetyssaarnaajia, vesimassoja ja meteorii

..sekä paljon, paljon muuta! Retkemme pohjoiseen oli niin upea, ettei minulla ole tarpeeksi superlatiiveja sitä kuvaamaan. Kiitos kaikesta kuuluu kv-yksikön Charlesille, sillä ilman hänen vaivannäköään ja suhdeverkkoaan emme olisi päässeet kokemaan ja näkemään puoliakaan siitä mitä nyt. Charlesin johdolla me, 3 suomalaista, 2 ruotsalaista ja 5 saksalaista vaihto-opiskelijaa sekä mahtava kuljettajamme uncle Bob harjoitimme istumalihaksiamme yliopiston epäergonomisessa minibussissa viikon verran. Tässä parhaat palat matkapäiväkirjasta, kronologisessa järjestyksessä.


Etosha

Yksi maailman suurimpia villieläinpuistoja. Laittauduimme matkaan aamunkoitteessa ja olimme perillä iltapäivällä, joten ehdimme jo ensimmäisenä päivänä ihastelemaan kirahvi- ja seepralaumojen vaeltelua tasankojen halki. Majoituimme kaksi yötä puiston leirintäalueella (sakaaleja hätistellen), ja yhden päivän käytimme pelkkään kiertoajeluun puiston hiekkateitä pitkin. Hienonhieno valkoinen sora pöllysi siinä määrin, että illemmalla me ja matkatavaramme olimme sen ansiosta muuttuneet harmaiksi. Auringon laskettua puistossa ei saa enää liikkua, mutta päivystimme molempina iltoina toiveikkaasti eläinten juomapaikalla yrittäen bongata leijonia. Tällä kertaa valitettavasti tuloksetta.


Ruacana

Matkalla pysähdyimme ensin Martti Rautasen kotimuseossa. Martti Rautanen, paikallisten keskuudessa tunnettu nimellä Nakambale, oli suomalainen lähetyssaarnaaja joka saapui Namibiaan (silloinen Ambomaa) 1800-luvun lopussa. Hän teki perheineen pitkän elämäntyön Ambomaalla ja oli ratkaisevassa roolissa kehitettäessä oshiwambon kirjakieltä. Rautanen oli erittäin suosittu, ja pohjoisen ihmiset tuntuivat vieläkin pitävän häntä suuressa arvossa. Oli myös hauska nähdä museossa paljon suomalaista materiaalia: lehtileikkeitä, kirjoja ja Arabian astioita.

Itse kaupungin suurimpiin nähtävyyksiin kuuluvat Ruacanan putoukset, joita voi ihailla sekä Namibian että Angolan puolelta. Viisumien puutteessa pysyimme kuitenkin rajan tällä puolen. Charlesin ansiosta pääsimme ainutlaatuiselle vierailulle Himbakylään, joka elää lähes kokonaan eristyksissä muusta yhteiskunnasta omaa perinteistä kulttuuriaan vaalien. Himbojen kulttuuriin kuuluu vartalon ja hiusten voiteleminen punertavalla seoksella, joka kuulemma takaa ihon hyvinvoinnin ja tekee hiuksista paksuja, tahmeita pötköjä. Eräs kylän naisista puhui englantia ja kertoi, että oli käynyt paikallisessa koulussa kunnes hänen olisi jatkaakseen pitänyt leikata hiuksensa. Tämä oli mieluummin pysynyt uskollisena omalle kulttuurilleen ja lopettanut koulunkäynnin. Lisäksi kaikilla kyläläisillä oli yllään perinteiset puvut ja naiset kulkivat paljain rinnoin. Sanonta ’Real Africa’ käväisi mielessä, sillä Windhoekissa lähes kaikki on jo muuttunut niin länsimaiseksi.


Rundu

Levättyämme Guest Housessa yhden yön, ajoimme koko pitkän päivän Runduun. Toisin kuin etelämpänä, pohjoisessa ajellessa uncle Bob sai koko ajan huudattaa auton torvea hätyyttääkseen pois tieltä lukuisat lehmät, aasit ja kilipukit jotka päivisin onnellisesti laidunsivat vapaina. Loppumatkan ajan yövyimme teltoissa Charlesin sukulaisten pihoilla, mikä säästi leiriytymiskustannuksia huomattavasti (eikä kukaan varmaankaan pannut pahakseen sisävessan ja suihkun olemassaoloa).

Seuraavana aamulla osallistuimme viralliseen tapaamiseen Ministry of Environment & Tourism:n edustajan kanssa, joka kertoi meille seikkaperäisesti villieläinten statuksesta toisaalta turistien, toisaalta paikallisten näkökulmasta. Monille pohjoisen asukkaille villieläimet eivät ole mikään leikin asia, vaan todellinen haitta esimerkiksi maanviljelykselle. Ministeriön tavoitteena olikin edesauttaa tasapainoa ja kestävää kehitystä asukkaiden ja eläinten välillä.

Katima Mulilo & Vic. Falls

Katima Mulilo sijaitsee Kaprivin alueen (Namibian ’sarvi’ sisämaata kohti) kaukaisimmassa päässä. Tämän kauemmaksi Windhoekista ei Namibian rajojen sisällä voi päästä. Yritimme illalla ensin löytää krokotiileja Sambesijoesta, huonolla menestyksellä. Löysimme kuitenkin aikaisin tiemme telttoihin, sillä aamulla oli herätys neljältä ja ajoimme reippaasti Sambian rajalle. Olimme hankkineet viisumit etukäteen Windhoekista, joten rajanylitys kävi ripeästi. Jatkoimme matkaa Livingstoneen, joka näytti olevan turistien kansoittama, mutta kuitenkin alkuperäisen luonteensa säilyttänyt kaupunki. Salamannopeasti bussista ulos astuttuamme meidät ympäröi lauma joka sortin kauppiaita ja rahanvaihtajia. Sambian rahayksikkö, kwacha, oli hyvässä kurssissa ja maksoimme aamupalasta vain kymppitonnin per nenä.

Varsinainen päämäärämme, Victoria Falls, sijaitsi lyhyen ajomatkan päässä kaupungista. Koko alkuvuoden runsaiden sateiden vuoksi putoukset olivat nyt parhaimmillaan. Vesi ryöppysi villinä koko putousten laajuudelta, ja koska emme urheina sankarimatkailijoina tuhlanneet rahojamme sadetakkeihin, putouksista nouseva vesihöyry kasteli meidät hetkessä läpimäriksi vaikka näköalapaikat sijaitsivatkin kymmenien metrien päässä itse putouksista. Aluetta olisi voinut ihailla myös Zimbabwen puolelta, mutta emme taaskaan viitsineet tuhlata rahojamme viisumeihin.

Putouksilta lähtevän joen ylitse kulkee silta, joka yhdistää Sambian ja Zimbabwen toisiinsa. Itse silta on ei-kenenkään-maata, ja sieltä on mahdollista hypätä 111 metriä vapaata pudotusta sisältävä benjihyppy. Minä, Jaakko ja Charles tartuimme tilaisuuteen, minä ja Jaakko omasta, vapaasta tahdostamme sekä Charles sen johdosta, että ryhmämme halusi lahjoittaa hänelle ikimuistoisen elämyksen kiitokseksi kaikesta. Kokemus oli hieno, eikä ketään totisesti kaduttanut jälkeenpäin! Tämän jälkeen ajoimme tuhatta ja sataa takaisin rajalle, joka sulkeutuu kuudelta iltaisin eikä meillä ollut majapaikkaa Sambiassa.

Vietimme Katima Mulilossa yhden lepopäivän ja ohjelmassa oli vielä baareissa kiertelyä, veneilyä Sambesijoella sekä tutustuminen Charlesin siskon kotitilaan. Viimeisenä aamuna lähdimme jälleen liikkelle neljän aikaan ollaksemme auringon noustessa näkemässä elefantteja – ja tällä kertaa meitä lykästi! Päivän aikana pysähdyimme vielä Grootfonteinissa vilkaisemassa suurinta tunnettua maahan pudonnutta meteoriittia. Perillä Windhoekissa olimme kymmenen aikaan illalla, ja matkalla saimme kerran työntää minibussin käyntiin akun simahdettua pysähdyspaikalla.

Kuvia matkalta kertyi paljon, lisäilen niita pikkuhiljaa osoitteeseen http://irc-galleria.net/view.php?nick=kaukanapoissa.


Mikäli joku kitiopiskelijoista nyt tuntee nahoissaan polttavaa matkakuumetta, niin ei hätää, uusi CIMOn tarjoama vaihtopaikka on avoinna joko syksyllä 2006 tai keväällä 2007! Lisätietoja aiheesta antaa Aulikki Holma (aulikki.holma@turkuamk.fi), ja jos tuntuu siltä, että elämäntilanne antaisi myöden vaihtoon lähtemiselle, kannattaa ehdottomasti laittaa hakupaperit vetämään. CIMOn apuraha riittää mainiosti elämiseen ja tilaisuus nähdä ja kokea uusia asioita on ainutlaatuinen.


Monday, March 27, 2006

Simple things

Kuten on ollut ennustettavissa, elämä täällä on pikkuhiljaa tasaantunut ja jokapäiväiset rutiinit ovat asettuneet paikoilleen. Uskallamme jo neuvotella taksikuskien kanssa oikeat hinnat, osaamme kulkea kampuksella sekä kaupungissa eksymättä ja olemme löytäneet lempikahvilamme ja -baarimme.

Tiistaina 21.3. vietettiin Namibian itsenäisyyspäivää. Ihmiset kokoontuivat Independence Stadiumille, jossa puheiden jälkeen esiintyi laulu- ja tanssiryhmiä, ja iltapäivällä pelattiin jalkapalloa. Takaisin kampuksella saimme kuulla olleemme jälleen televisiossa, mikä tuntui vähän hassulta. Jätimme iltariennot sillä kertaa väliin mahtavan ukkosmyrskyn vuoksi, eikä muidenkaan opiskelijoiden keskuudessa itsenäisyyspäivä näyttänyt herättävän erityisen suuria tunteita tai aktiviteetteja.

Viikonloppumatkustelumme ovat kohdistuneet Okahandjaan ja Daan Viljoen Game Parkiin. Ensinnä mainitussa varsinainen päämäärämme oli strutsi- ja krokotiilifarmi, joka kaikkien suureksi hämmästykseksi oli kuitenkin lopettanut toimintansa kokonaan. Itse Okahandjassa ei paljoa muuta nähtävää ollut, mutta 25 kilometriä kaupungin ulkopuolella on mahdollisuus nautiskella Gross Barmenin kuumista lähteistä. Vuokrasimme Bungalow:n (hintaan sisältyi kissa) ja kylvetimme itseämme reippaasti yli 30-asteisessa vedessä kaksi päivää.

Daan Viljoen Game Park puolestaan on pienehkö villieläinpuisto Windhoekin lähellä, joka ei sisällä ”kovin vaarallisia eläimiä”, joten kulkemisen ilman opasta sanottiin olevan turvallista. Perillä kuitenkin sattui muutama lupsakka kommellus. Ruotsalais-saksalais-suomalainen ryhmämme lähti reippaana kävelemään 9 kilometrin lenkkiä puiston halki, mutta kehnot opasteet ja huono suuntavaisto johtivat laumamme hajaantumiseen. Puolet meistä eksyi puolessa välissä reitiltä niin pahasti, että päätyi liftaten takaisin alkupisteeseen, ja toinen puoli samoili vielä sen jälkeen onnellisena kaatosateessa kolmatta tuntia ennen kuin malttoi tulla takaisin. Sillä välin koko puiston henkilökunta ja aiemmin palanneet liftarit olivat aloittaneet kuumeiset etsinnät ”kadonneiden” etsimiseksi. Tosiasiassa nämä eivät edes tienneet olevansa kadoksissa, koska tekstiviestit välillämme eivät heikon kentän takia menneet perille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja ystävällinen namibialainen herrasmies kyyditsi meidät takaisin Windhoekiin farmariautonsa takaluukussa, jossa seitsemän ihmistä matkusti siedettävän tiiviissä tunnelmassa. Eläinhavaintoja päivän aikana tehtiin muun muassa kirahveista, seeproista, kuduista sekä muista erilaisista antiloopeista.

Viime viikolla sain kuningasajatuksen harrastaa hieman kulttuuria, ja menin kansallisteatteriin katsomaan näytelmää nimeltä Lammie Beukes. Mainokset olivat englanniksi, joten yllätys oli melkoinen, kun koko näytelmä näyteltiinkin afrikaansiksi. Kyseessä oli hulvaton komedia, ja muun yleisön nauraessa vääränään puolitoista tuntia itse istuin kiltisti paikoillani ymmärtämättä repliikeistä sanaakaan. Kulttuurielämys sekin.

Kuorossa olemme ryhtyneet työstämään kappaletta damara namaraksi, ja luottakaa minuun, zulu, herero, afrikaans ja kaikki muutkin kielet ovat lastenleikkiä siihen verrattuna! Ääntämiseen kuuluu useita erilaisia kielellä tehtäviä naksautuksia, joihin kankea eurooppalainen kieli ei kerta kaikkiaan taivu. Olen kryptannut esimerkin kappaleesta ”Xomtsa”. Huutomerkki (!) tarkoittaa terävää ´klik´-äännettä, ja ≠ hieman pehmeämpää, ässään vivahtavaa naksautusta.

!Ōes !Nâ !Narima ≠Hamu-O !Nâ Māri -// Hogu/Khá
Tsitsa !Awusa Mâi Sa ≠ Namis Ai, Tsi Khoena !Ao !Ao,
!Khae Aotos !Nâ ≠ Nŭ, Tsi Khoena !Khe


Yleisesti ottaen edelleen kaikki on ollut kivaa, mutta melko kurja tapaus ilmeni toissaviikolla, kun Jaakon kannettava tietokone ja puhelin varastettiin hänen huoneestaan tämän nukkuessa. Rikosilmoitus poliisille tehtiin ja matkavakuutuksesta tulee aikanaan korvaus, mutta äärimmäisen ikäväähän se silti oli. Välillä on vaikea vetää rajaa varovaisuuden ja vainoharhaisuuden välille,
ja tietenkään ei haluaisi viettää viittä kuukautta vain peläten koko ajan mitä saattaa tapahtua. Tärkeintä lienee, ettei kulje yksinään pimeällä missään, ja päivisinkin käyttää tervettä järkeä.

Uuden passini on ennustettu saapuvan 4.4, jonka jälkeen minulla on vielä ruhtinaalliset kolme arkipäivää aikaa hankkia viisumit Sambiaan ja Zimbabween pääsiäislomamatkaamme varten. Aikomuksena on kierrellä ensin Namibian pohjoisosissa (Etosha, Ruacana, Rundu, Caprivi), ja päättää reissu komeasti Viktorian putouksille. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis tiedossa! :)